Neulakko

Minulla on varmaankin jonkin sortin nappimania. Mutta 1300-luvun harrastajalle se sopii. Joka paikkaan lisää nappeja, nappeja ja nappeja…

Tässä alkuun kolme lisäkuvaa Uuden Punaisen napeista (klikkaa isommaksi):

  

Uusi Punainen nurinperin (vuori mainiota ja raskasta pellavaa) sekä kissa-apuri.

Lopuksi esimakua uudesta projektistani: laitan olemassaolevaan vihreään päällysmekkoon napit. Mekko on tehty Kuningatar Margaretan mekon kaavalla, kokeiluna siitä miten tiukaksi voi päällysmekon tehdä ilman, että siihen tekee mitään kiinnitystä (kuten nappeja tai nyörejä). Lopputulema oli, että mekon voi tehdä erittäin istuvaksi. Käytäntö tosin osoitti, että sellainen mekko on jokseenkin epäkäytännöllinen. Sitä ei voi pukea tuhoamatta täysin huntuvirityksiä. Koska on mukavaa voida pukea ja riisua mekkokerroksia esim. lämpötilan mukaan, päätin lisätä napit.

Tällä kertaa teen napitusta eksoottisemmin: kokeilen pitävätkö Textiles & Clothingissa esitetyt Stanilandin ja Pritchardin teoriat paikkaansa. He kirjoittavat, että arvokkaita metallinappeja oli kiinnitetty vaatteisiin nyörin avulla siten, että niitä oli helppoa vaihtaa vaatteesta toiseen. Kokeilen miten se toimii.

Kuvassa mekko jo avattuna (kokeilin meneekö se vielä kiinni, vaikka käänteitä tuli lisää. Menee. On hyvä, että tein aikanaan siihen reilut saumvarat.) Margaretan mekon kaava soveltuu muuten mainiosti tälläiseen edestä napitettavan mekon tekemiseen, koska siinä ei ole etukiilaa joka haittaisi napitusta. Napitus ulottuu ainakin kuvien perusteella usein melko alas. Teen tähänkin mekkoon niin syvän napituksen, että saan puettua ja riisuttua mekon kokonaan alakautta.

Uudessa punaisessa on nyt hihat kiinni. Enää pitää huolitella hihat sisäpuolelta ja sitten mekko on käyttövalmis. Jihuu! (Glimsissä minut tunnistanee leteistä ja muikeasta punaisesta mekosta, jonka hihossa on pienenpieniä nappeja.)

Alan olla siinä vaiheessa, että vaikka maksaisin siitä että saisin vaihteeksi tehdä päällysmekkoa. Tuntuu kuin mekkokerroksessa ei olisi mitään kiintoisaa tai antoisaa. Se nyt ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tässä ompeluksen vaiheessa se on ihan normaali ajatus.

Ommellessa ajatus lentää. Sitä mietiskelee erinäisiä asioita, kuten miten ihana seuraava projekti onkaan tai että miksi jos rasiassa on yksi (1) käyräksi taipunut nuppineula, juuri se tulee aina sieltä noukituksi (ja miksei sitä neulaa heitä roskikseen).

Ajattelin myös sitä, miten ompelukoneen tulo kuvioihin on mullistanut tapamme koota vaatteita. Käsinompelun yksi hauskimpia puolia on, että se mahdollistaa vaikeiden kohtien, kuten hihan kiinnityksen tai kiilankärkien ompelun ulkoapäin ts. oikealta puolelta. Oikealta puolelta ompelu on huippukeksintö. Koko ajan näkee missä mennään, eikä tule vahingossa tyrittyä. Saumavaraakin voi jättää aika minimaalisesti. Keskiajalla mahdollisesti suurin osa saumoista tehtiin juuri tällä tavalla. Nykyään, luultavasti juuri ompelukoneen vaikutuksesta, vaatteet tehdään enimmäkseen nurjalta puolelta ommellen. Ja moni juttu on nurinperin hankalaa, on kuin ompelisi silmät kiinni.

Eri puolilta ompeleminen on kiehtova esimerkki siitä, miten paljon keskiaikaista ompelutyötä jäljilttelevällä on unohdettavanaan. On tehtävä rutosti työtä karistaakseen ne lapsena sitten opitut tottumukset ja käytännöt, joiden mukaan vaatteita on tottunut ompelemaan ja ennen kaikkea ompelemista ajattelemaan.

Minulla on siinä mielessä onnekas asema, että olin aivan surkea koulun käsitöissä. Onnistuin raahautumaan käsityön pakollisen oppimäärän läpi oppimatta siellä juuri mitään. Miksikö? Minun oli vaikea löytää motivaatiota koulussa, sillä vaatteitahan sai kaupasta rahalla. Teini-iässä havahduin karusti siihen, ettei missään ollut keskiaikaosastoa ja keskiaikavaatteita tarvitsi silti. Aloitin aika lailla nollasta (kantapäämenetelmällä). Opittavaa oli paljon, mutta unohdettavaa vähemmän.