Kävin eilen Piian vinkistä Seurasaaren Villa- ja pellavapäivillä, jossa pääsi itse käsittelemään pellavaa ja villaa. Panostin pellavapuoleen, sillä ihan joka päivä ei pääse häkilöimään.
Oli huippuhauskaa ja opin älyttömästi uusia juttuja. (Paikalla oli myös paljon mukavia tuttuja. Kiitos seurasta ja kuvista! )Ja onhan se ehdottomasti aivan eri juttu lukea pellavan tuottamisesta kuin päästä sitä itse kokeilemaan. Tekstiilituotannon alkupäähän tutustuminen auttaa ymmärtämään syvemmin sitä, miten työvoimaintensiivistä tekstiilien tuotanto oli ennen teollisia aikoja.
Suosittelen käymistä ensi vuoden villa- ja pellavaviikonlopussa. Seurasaari on muutenkin hieno paikka.
Pellavanvarret oli valmiiksi liotettu ja kuivattu, joten niiden kanssa pääsi suoraan asiaan. Aluksi siis napataan käteen kunnon kourallinen.
Sen jälkeen tulee fyysisin vaihe: loukuttaminen. Loukuttaminen rikkoo pellavan varren puumaisen osan, jolloin loukuttajan käteen jää kuitu, kuten on tarkoituskin. Loukuttaminen on perinnetiedon mukaan äijähommaa ja kyllä se habaa kasvattaakin. Pellavan käsittely on loukuttamista lukuunottamatta ollut naisten töitä.
Loukuttamisen jälkeen päästään lihtaamaan. Lihtaaminen on melkein kuin loukuttamista, paitsi että apuna on metalliset ”terät” ja pellavia ei enää hakata vaan niitä vedetään teriä vasten. Perimmäinen tarkoitus on sama kuin loukuttamisessa – erotellaan puisevia varrenkappaleita kuidusta.
Seuraavaksi pellavat häkilöidään. Häkilöiminen erotaa hienommat ja karkeammat kuidut toisistaan. Häkilään jää rohdinpellavaa ja käteen aivinaa.
Käsittelyn lopputulos vielä harjattiin siankarvoista tehdyllä harjalla, jotta viimeisetkin varrenkappaleet irroitetaan. Käteen jäi tukko aivinaa, josta voidaan kehrätä lankaa. Omista pellavistani aion kuitenkin tehdä tekoletit. Niiden väri on vaalealle henkilölle hyvin sopiva ja pellavaa käytettiin keskiajalla tähän tarkoitukseen.
Kyllä kelpaa käyttää itse loukutettuja lettejä.
****
Linen! (The Making of)
Thanks to a hint from Piia, I visited Seurasaari open air museum on their annual flax and linen weekend. The museum offers a chance to take part in workshops where you can process linen and wool. Processing linen/flax was great fun. There’s always a big difference in reading about something and actually trying it out yourself. Getting aquainted with textile production at it’s very beginning provides insightful understanding on how work intensive textile production used to be.
The phases of the process are illustrated above. All the techniques have their traditional Finnish names (only recently added to my active vocabulary) and I have absolutely no idea of what they are in English. The idea is to break the harder outside of the linen plant (which has been soaked and dried) and then remove the bits of that harder outer layer from the actual fiber part. The last phase also separates the finer fibers from the coarser ones.
The end result can be spun into thread. I’ve however got an alternative use: I’m going to use the flax as a hairpiece. I’ll use it to braid a pair of cornettes. My old ones are getting… well.. old.
Kiitos mielenkiintoisesta kuvauksestasi. Sitä oli hauska lukea.
The linen stalks are harvested, then ’retted’ (from the same root as ’rot’, to decay) in a pond, on an earthen bank at the edge of a field or biblically, on the roof. The stems when retted are then ’broken’ – just like the regular use of the word, with the brake (photo 2) (I’m pretty certain there is a special word for the process, something like ’scrunch’ but I can’t remember it off hand) and then ’heckled’ with the comb (photo 3) to remove the larger waste vegetable matter and finally ’carded’ with carding combs like wool and made up into hanks to go on the ’distaff’ ready to be spun. A ’distaff’ being so commonly associated with women’s activities that it is still a slightly antique synonym for ’female’ in English.