Käsityökilpailun palkinnot olivat ruhtinaalliset. Sain palkinnoksi mainion savisen kannun, kirjotun pussukan täynnä hyvältä tuoksuvia yrttejä (vaatteiden kanssa säilytettäväksi), makean veden helmiä (jotka ovat niin isoja, että niistä saisi melkein tehtyä kunnollisen paternosterin l. rukousnauhan), pienen muistikirjan ja värttinän villoineen.
Viimeksimainittu on eri hieno kapistus, joka herätti taas innostuksen opetella kehräämään. En tiedä mitä kehrätyistä langoista tekisin (nyt kun tilasin juuri uudet neulakintaatkin Lankadontista), mutta kehrääminen näyttää itsessään kovin hauskalta. Lisäksi keskiajalla se oli niin suuri osa naisten arkea, että haluan yksinkertaisesti kokea, miltä se tuntuu.
Olaus Magnuksella on vuodelta 1555 vaikuttava kuva, jossa nainen kehrää pimeän tultua kehrättävä villa sidottuna päähänsä, pitäen suussaan palavaa pärettä valoa tuomassa, vyöllään tukku päreitä. Veikkaan, että vastaavaa extreme-kehräystä ei allekirjoittaneelta tulla ihan heti näkemään.
Vaikka netissä on selkeitä kehräämisohjeita, kehrääminen tuntuu silti taidolta, jonka oppisi helpoimmin kun joku opastaa. Hoksasin sopivasti, että Espoon kaupunginmuseossa järjestetään kiinnostavia historiallisten kädentaitojen työpajoja. Yhdessä niistä on aiheena kehrääminen. Kalenterikin näyttää vielä vapaata 17.12. kohdalla, joten taidan ilmoittautua.
Mukavinta tietenkin olisi, jos sinne saisi seuraa. Olisiko tästä päivämääräksi vaikka sille keskiaikakäsityöblogimiitille? EMMAssahan on ihan kiva kahvila. Kaupan päälle pääsee vielä erinomaiseen Kylä-näyttelyynkin.
Terve!
Kehrääminen on ihanaa, meditatiivista ja erittäin suositeltavaa puuhaa nykynaiselle. Toinen käsi hiirellä ja toinen värttinällä… ja mikä parasta, se ei ole vaikeaa! Kokeile reteesti vaan samantien. Etenkin kun muutenkin pysyy käsityövälineet hyppysissä, niin ei ole ylivoimaista. Kerran Seurasaaresa Perinotsaan tuli noin 9-10 vuotias brittipoika, joka hoksasi systeemin ensiyrittämällä. Joskus tuli vanhoja naisia, jotka sanoivat että miten sie tuota voit osata, mun mummo ain keträs. :)
Olaus Magnuksen kuvasta sen verran että arvailen naisen kehräävän pellavaa tai hamppua. Tuo kuitunippu ei näytä villalepereeltä. Pellavapää!
Sitten kiitokset kiinnostavasta blogista. Kysyn samantien sopiiko sinulle että meillä on blogissamme linkki tänne? Pyöritän Ompeluseura Solmun melko tuoretta blogia. Solmussa on noin 27 jäsentä, josta vasta osa bloggaa.
T: Kata, perinnekäsityöhön hurahtanut
Niinpä tosiaan, sehän on tollaista suoraa eikä villan tapaista höhhää.
Toki tänne saa linkittää mielellään ja ihan vapaasti! Hauskaa bongata lisää perinnekäsiöihin hurahtaneita, kävin jo lueskelemassa blogianne!
Minäkin opin Seurasaaressa keräämisen jalon taidon, ja nyt pitäisi vaan hankkia villaa, että pääsee näpertelemään.
Miitti EMMAssa olisi ollut todella mukava, mutta mulla on kyseinen päivä jo ihan täynnä.
Kiitos vinkistä, koetan heti huomenna ilmoittautua neulakinnaskurssille – pitkäaikainen haave! Muutenkin luen silmä kovana juttujasi, teet niin huolellista työtä! En tiedä onko minusta harrastamaan mitään näin pieteetillä mutta kiinnostaisi kovasti oppia vanhoja taitoja. Ehkä vähitellen! Koetan juuri katsella pojan kanssa sopivaa seuraa, sillä yksin on aika tylsä opetella asioita.
Tapiolan kudonta-aseman Maikki Karisto neuvoo myös kehruu-asioissa. Ja on sitäpaitsi melkoinen nauhatekniidoiden tietoniekka.
Sillä on keväällä työväenopistossa tulossa jonkinlainen perinnetekniikka-paja. Suosittelen!