tammikuu 2009 – Neulakko

18.1.200919.1.2009

Kivaa, kivaa, kivaa!

Tapahtumassa oli kivaa. Oli mainioita ihmisiä, hyvää ruokaa, aikaa tehdä käsitöitä, ihailla muiden tekemiä hienouksia ja nauraa todella huonoille jutuille (siis laatuhuumorille, kuten sananmuunnoksille). Ja tämän kaiken lisäksi oli vielä fantastisia uusia päähineitä.

Otan takaisin puheeni uuden myssyni väärästä koosta. Se onkin juuri sopiva. Se istuu päässä kuin liimattuna. Otan ensin lyhyet hiukseni hallintaan hiusverkolla ja parilla pinnillä. Sitten vedän myssyn päälle, kiinnitän sen kieputtamalla nauhan pään ympärille ja viimeistelen kiinnityksen neulalla. Myssy pysyi paikoillaan hienosti. Pidin sitä huntujen alla ja yömyssynä. Tässä kuva siitä, miten myssy sidotaan päähän.

Myssyn päälle puin – uuden ryppyhuntuni! Ihkaensimmäinen ryppyhuntu on nyt valmis. Siinä on kasvojen päällä kaksi kerrosta pieniä kurttuja. Itse huntu on tavallaan vaakunakilven muotoinen: pyöristetty reunoistaan, mutta puoliympyrää pitkulaisempi. Huntu viimeistelee mainiolla tavalla 1380-luvun asukokonaisuuden, jota olin aiemmin käyttänyt kenties turhan vanhanaikaisen hunnun kanssa.

Silti pidän tätä huntua vielä koekappaleena. Sen tekeminen oli aikaavievää eikä täysin ongelmatonta puuhastelua – mielessäni on pitkä lista asioita, jota teen ensi kerralla toisin. Seuraavasta hunnusta tulee muhkeampi, neliskanttisempi ja todennäköisesti toisella tekniikalla toteutettu.

Ryppyhuntujen (eli kruseler, frilled veils) rakenne on aikamoinen mysteeri. Olen sillä kannalla, että näitä huntuja toteutettiin mitä todennäköisimmin eri tavoilla. Maalauksissa ja veistoksissa on eroteltavissa ainakin kolmea tyyliä. (Pahoittelen termistöä, en keksi tähän hätään parempaa.)

1) kerrostettu huntu, jossa huntuun on kutoessa tehty kurttu reunoihin. Kerrostettu vaikutelma tulee siitä, että huntukangas asetellaan pään päälle kerroksittain.Â Näitä kankaita on kokeellisesti kudottu ja niihin on saatu sopivat kurtut. Historianelävöittäjälle tämä tyyli on selkeästi vaikein, varsinkin jos ei saa lupaa pystyttää kotiin edes pieniä kangaspuita.

Tässä on esimerkki tyylistä.Â (Jan van Eyck, Arnolfini wedding 1434)

2) ns. smokattu tyyli, jossa hunnun reunassa on salmiakinmuotoisia, smokkausta muistuttavia kuvioita. Näissä hunnuissa tuntuu olevan huntukehys, jollainen (mahdollisesti) oli esillä Lontoon kaupunginmuseossa. Tätä aion kokeilla seuraavaksi.

Ks. kuva tästä (Katherine of Warwickin hautamonumentti, n. 1300-luvun puolivälilä(?))

3) ns. kiharatyyli, jossa huntu muodostaa edellistä tyyliä pehmeämmän kerroksen kasvojen ympärille. Kerroksittain pehmeitä laskoksia, kasvojen ympäryksen lisäksi usein myös hunnun helmassa. Uusi huntuni edustaa tätä tyylilajia, tosin aika maltillisena versiona.

En keksi tähän hätään kuvaa, mutta täydennän kun muistan jotain sopivaa. Olen viikonlopun öisten nasaalisinfonioiden kuulemisen jäljiltä hieman väsynyt ja siksi lahopäinen.
Tapahtumasta huntuineen on luvassa myös kuvia, kunhan ne saadaan ulos kamerasta.

11.1.200911.1.2009

Opettavainen tarina

Siis aargh, Neulakko oli taas kadoksissa melkein vuorokauden! Kyseessä taisi olla joku toistaiseksi määrittelemätön palvelinperäinen ongelma. On kurjaa kun selain herjaa ettei palvelinta löydy, eikä itse voi tehdä muuta kuin toivoa, että koko sivusto löytyy taas mahdollisimman pian eikä mitään ole hävinnyt.

Nyt opettavaiseen osuuteen:

Ensi viikonloppuna on tapahtuma ja päässä alkaa pyöriä tuttu rallatus: mullei ole sinne mitään uutta päällepantavaa…

Historianuudelleenelävöittäjillä tuntuu olevan juhlien alla ongelmana ei niinkään päällepantavan puute vaan se, että joka kokoontumiseen olisi niin ihanaa viedä jotain uutta. On huippua vetäistä ylleen uusi asuste, askeltaa sen kanssa saliin, saada kommentteja ja tilaisuuden keskustella uudesta asustaan. Tämä on kuitenkin hyvin ongelmallista, kahdesta syystä.

1) Keskiaikavaatteet (ym. romppeet) täyttävät helposti koko asunnon, jos niitä tekee paljon. (Niiden tekeminen täyttää myös helposti koko kalenterin, mutta sehän ei sinänsä ole ongelma.)

2) Ongelmallisempaa on, ettei mikään projekti yleensä valmistu hyvissä ajoin ennen juhlia. Siinä on kyseessä jokin metafyysinen lainalaisuus. Siksi on tavallista, että hommia survotaan kasaan maanisella vimmalla viime tingassa: torstain ja perjantain välisenä yönä, matkalla autossa ja tapahtumapaikalla perjantai-iltana.

Tässä on se ongelma, että väsyneenä ja kiireessä tekee aivan to-del-la hienoja ja järkeviä ratkaisuja. Myös käsityön jälki on yleensä häikäisevää. Not!

Olen monta kertaa vakaasti päättänyt, etten rupea hötkimään projektieni kanssa ja menen tapahtumaan vanhoissa rääsyissä.

Välillä lipsun periaatteestani.

Mainio esimerkki on Uuden Punaisen helma. Keksin (vetoan tilapäiseen mielenhäiriöön) että tekaisen mekon valmiiksi viime kesäkuun englanninmatkalle. Ei tullut valmista. Kotiuduttuani vannoin tekeväni mekon loppuun kunnolla. Se valmistuikin vasta elokuussa, mutta sen huolella tehdyt yksityiskohdat miellyttävät silmääni vuosien ajan.

Olin kuitenkin paniikkiompelun aikana päättänyt, että käännän helman sisään reilusti ylimääräistä, mikäli helma on tullut käännettyä liian lyhyeksi. Krhm. (ks. yllä mielenhäiriöstä.) Ajatuksena oli kai, että ompelen sen sitten joskus kunnolla uudestaan. Tämä on tyypillistä, mutta se sittenjoskus tulee vain valitettavan harvoin.

Nyt sen oli kuitenkin pakko tulla. Helma veti, kiemursi, lörpsötti ja myös painoi julmetusti. Siellä sauman sisässä oli nimittäin parhaimmillaan 10 senttiä ylimääräistä kangasta!

Helma auki, sakset käteen, neuloja kehiin ja ompelemaan helmaa.

Näin paljon ylimääräistä kangasta raksin pois. Mekko on noin 100g kevyempi ja helmaakin kehtaa näyttää.

Niin ja tosiaan – tällä kertaa on uutta päällepantavaa. Uuden helman lisäksi myös uusi myssy, jonka olin melkein unohtanut. Ja viitaakin on vähän uudistettu. Mutta siitä lisää toiste.

9.1.2009

Matkaopas keskiajalle

Joulun yhtenä kirjana oli Ian Mortimerin kirjoittama matkaopas 1300-luvun Englantiin: The Time-traveller’s Guide to Medieval England: A Handbook for Visitors to the Fourteenth Century. Kirjalla on todella kaunis kansi:

Kirjan lähtökohta (kuten nimestäkin näkee) on tarjota lukijalleen matkaoppaan tavoin käytännön tietoa sekä hyödyllisiä vinkkejä elämästä 1300-luvun Englannissa. Menneisyyyden näkeminen vieraana maana on toimiva näkövinkkeli. Liian usein tulee ajattelussaan siirtäneeksi menneisyyteen nykyhetkestä kaikenlaista kulttuurista, kuten arvoja ja ajatusmalleja.

Kirjan näkökulma menneisyyden ihmisiiin on miellyttävän ymmärtävä ja suvaitsevainen. Ymmärtämällä mennyttä kulttuuria kokonaisuudessaan on helpompi suvaita sen ikäviä puolia, kuten eläinten ja ihmisten kaltoinkohtelua. Voi pyrkiä ymmärtämään, miten sen ajan ajatusmaailma oikeutti ja selitti teot, jotka nyt tuntuvat karseilta.

Historian uudelleenelävöittän kannalta parasta on kirjan kiinnostus arkielämään ja sen detajeihin. Se kertoo, miten tingitään ja tervehditään, kuinka aamuisin peseydytään ja miten käyttäydytään aterialla. Kuten matkaoppaan pitääkin, kirja kattaa sen, missä kannattaa asua, miten matkustaa ja mitä nähdä. Lisäksi perehdytään tarvittaviin tarvikkeisiin ja vaatteisiin sekä tapoihin ja ostosten tekemiseen.

Opas on myös kivasti kirjoitettu, tyylilajiltaan se seikkailee proosan ja tietokirjan välimaastossa. Välillä tuntuu, ettei kirjoittaja oikein itsekään tiedä, kumpaa tyyliä noudattaa. Parhautta ovat kuitenkin kohdat, jossa keskiajan Englanti esitetään lukijalle niin onnistuneesti, että sen voi nähdä – ja haistaa.

Elämän hajupuolta kirjassa käsitelläänkin aika paljon. Toki keskiajan hajumaailma oli erilainen. Varsinkin kaupungeissa katujen mutaan sekoittuneiden jätösten tuoksu oli varmaankin aikamoinen. Mutta ajoittain tuntuu, että Mortimerilla on joku haju/kakkafiksaatio. Tietenkin kakka-asioiden hoitamisen erilaisuus on seikka, joka aikamatkaajan on hyvä tietää, mutta joku raja sentään. Mietin johtuuko se suomalaisesta hyvinvoivasta huussikulttuurista, ettei maininta ulkovessoista aiheuta minussa lukijana kauhunväristyksiä, kuten kirjoittaja selkeästi olettaa.

Toinen selkeä jä tylsä olettamus on, että aikamatkaaja on mies. Vaikka kirjassa käsitelläänkin naisten asemaa (=huono), matkaopas on miehelle kirjoitettu. Ehkä siksi, että miehellä on keskiajan Englannissa huomattavasti enemmän liikkumavapautta.

Keskiajan miehen liikkumavapaus on alusasun rajoittama, mikäli Mortimerin tulkintoja on uskominen. Kirjan pukeutumisosa on nimittäin vähän niin ja näin. Kaikista huvittavimmin metsään mennään kohdassa, jossa revitellään ritarien käyttämillä korseteilla ja sukkanauhasukilla.”Knights in their garters and corsets.”. Just. Sukkanauhoja ja pitkiä sukkia kyllä käytettiin, mutta tapa jolla ne kuvataan tuo modernille lukijalle mieleen naisten sukkanauhasukat. Varsinkin, koska ne liitetään korsettiin, joka kuvataan selkeästi alusvaatteena, eli sanan nykyisen merkityksen mukaisena. Erinäisissä kirjallisissa lähteissä esiintyy kyllä vaate nimellä corset/corseto. Tämän vaatteen ulkonäkö on kuitenkin jäänyt vaatehistorioitsijoille arvoitukseksi. Alusvaate se ei ainakaan ole. Tämänhetkinen konsensus taitaa olla, että se on voinut olla jonkinlainen takki. Mutta ei, ritarit eivät mitelleet korseteissa ja sukkanauhoissa.

Vaatetuskappaleessa on muitakin höpsöjä kohtia, joita en tässä lähde tarkemmin repostelemaan. Niiden olemassa olo on ikävää. Vaatetusta käsitelleen luvun ilmeiset heikkoudet saivat minut kuitenkin epäilemään kirjan muitakin faktoja. Jos olisin huippukiinnostunut esmes keskiajan rakennuksista, olisinko löytänyt asumisluvusta kaikkea erikoista?